Suuria tunteita ydinjäteluolassa

Kansallisteatterin lava on mustaan kankaaseen kiedottu luola. Sen seinillä kuiskailevat entiset elämät ja katosta raksuttaa alas kaivosinsinöörien hissi. Tänne  luolastoon on tarkoitus haudata suomalaisen ydinvoimalan vaaralliset jätteet. Toive on, että täällä ne myös pysyvät vähintään seuraavat 50 000 vuotta.

kuvat: Iiri Poteri

Kansallisteatterissa huomenna ensi-iltansa saava näytelmä Luolasto  liikkuu fiktion ja faktan rajamailla. Ydinjätteen loppusijoitusta tehdään parhaillaan oikeasti Olkiluodossa. Miksi halusit ydinjäteluolasta raamit näytelmällesi, ohjaaja Laura Ruohonen?

”Minusta tässä näkyy kirkkaimmin meidän ajattelumme lyhyt jänne ja halumme olla näkemättä seurauksia. Saamme ydinvoimasta  20-30 vuoden hyödyn ja jätämme jälkeemme 50 000 vuodeksi selvitettäviä seurauksia.”

Ruohosella on ydinvoimasta myös omakohtainen kokemus. Hän vietti vaihto-oppilasvuottaan Yhdysvalloissa vuonna 1979, kun Harrisburgin voimala räjähti vain muutaman sadan kilometrin päässä isäntäperheen kodista. Kun huhu onnettomuudesta alkoi levitä, lähtivät ihmiset sankoin joukoin eivät suinkaan pakoon, vaan katsomaan, miltä vuotava ydinvoimala näyttää.

Näytelmän luolastossa ydinluolaa vartioi entinen merimies (Martti Suosalo). Vastuullista tehtävää enemmän häntä askarruttaa luolaan saapuva nuori naisarkeologi (Alma Pöysti).

Ruohosen näytelmä on rakkaustarina ja tarina luolien ikiaikaisista myyteistä. Se on myös tarina siitä hämmästyttävästä itseriittoisuudesta ja uskosta 2010-luvun insinööreihin, jolla hautaamme maan uumeniin vaarallista ydinjätettä.

Esitys on teatraalinen. Siinä lauletaan, lennetään, koetaan suuria tunteita, parodioidaan ja liikutaan fantasiamaailmoissakin. Lavastus on kertakaikkisen upea. Tällaista Kansallisteatterin suurella näyttämöllä pitää tehdä!

Koskemattomia luolia on enää vähän. Ohjaaja Ruohoselle ne ovat tärkeitä. Hän on opiskellut nuoruudessaan kolme vuotta biologiaa, mutta kuvatessaan luolia hän kertoo kokevansa jotain lähes yliluonnollista.

”Luolat ovat minulle paikka, jossa henkisyys näkyy. Sillä on arvo, että ikiaikaisessa luolassa muinainen käsi on koskenut jotakin. Aikanaan on nähty, että kivi voi olla pyhä. Kyllä meidän ymmärrys pyhyydestä on aika huono. Ympäristöllä on henkisemmät arvot, joita on vaikea mitata.”

On kiinnostavaa, että vaikka 2010-luvun teatteri on usein poliittista, niin ympäristöaiheita ei lavoilla ole käsitelty. Ruohosenkaan mielestä teatterissa ei saa tehdä mitään valistusmateriaalia.

”Se ei ole kiinnostavaa teatteria. On aina vaikea yrittää voimakkaasti sanoa jotain, varsinkin jos sillä ei ole perinnettä.”

Hän itse haluaa käsitellä ihmisen suhdetta maailmaan. Koska vaikutuksemme ympäristöön on suurempi kuin koskaan, nousevat ympäristökysymykset väistämättä esiin. Niinpä Ruohonen ei ymmärrä, miten kukaan voi sanoa, etteivät ympäristöasiat kosketa.

”Jos sanoo, ettei politiikka kiinnosta, muistutetaan aina, että ’kaikki on politiikkaa’. Aivan samalla tavalla ympäristö vaikuttaa kaikkiin. Se on esimerkiksi sitä ilmaa, jota me hengitämme. Jos sanoo, ettei se kosketa, niin se on vain valinta nähdä asia niin.”

Luolaston kantaesitys Kansallisteatterissa on 5.3.2014.

PS: Samana päivänä kun tapasin Laura Ruohosen, myös Ryhmäteatteri kertoi kesän näytelmänsä Liisa Ihmemaassa kommentoivan ilmastonmuutosta. Onko uuden ympäristöpoliittisen teatterin aika nyt alkanut?

Kommentoi