Suomen Karibia, päätösosa

Juttusarjassa seurataan kroonisen talvipakolaisen selviytymistä Suomen kylmässä. Mistä löytyy surffarille aallon korvike ja vapauden maku kotikulmilla? Sarjan viimeisessä osassa  aalto löytyy horisontista.

 

Minusta on tullut keväänrakastaja. Se on kovin yllättävää, koska olen ollut sitä paossa jo pitkään. Minun maailmaani sen raaka valo ei aikaisemmin kirkastanut vaan vain paljasti yksinäisyyden luunhohkan. Ajaessamme Lappia läpi pääsiäisen pitkässä päivässä, ihmettelen silmiäni siristellen kuinka valo voikaan olla näin kaunista. Tunturien yllä lepää ilma niinkuin vanha aika. Kevyesti.

 

Lappiin ollaan tultu laskemaan. Jos vaikka kaivattu aalto olisi muuttunut lumeksi ja rantabaari rinneravintolaksi. Olen vielä päättänyt pysyä ristiretkelläni. On sen aallon täällä oltava. Jossakin. Lappi on kaunis ja suksissa hieno boogie, mutta aalto ei löydy edes after skistä. Ei ennen kuin pysähdymme kotimatkalla tankkaamaan Tornionjoen kylkeen, Ruotsin toiselle rannalle.

 

Lapin teillä on samanlainen tunnelma, kuin kuvittelisin olevan Route 66:lla, jossain Teksasin kohdilla. Onhan noita sääntöjä, muttei niitä nyt kukaan oikein huomaa kun taivas on näin korkealla. Saapastelen pitkin täysin autiota bensa-asemaa ja tutkin tangokuningattarien raspiintuneita julisteita, menneiden juhlien haalistuneita muistoja. Ja yhtäkkiä kuulen aallon äänen. Sen saman tasaisen valtameren hengityksen, joka on kohissut liikkeissäni menneet talvet. Sen pitelemättömän vapauden murinan. Täältä bensa-asemalta se sitten löytyi. Kappas.

 

Oikeastaan tekee ihan järkeä. Lähdin etsimään talvieni lämpöä, valoa ja vapautta, mutta ne eivät löytyneetkään jääsurffilta tai ylettömästä elämän nautiskelusta. Ei kertakaikkiaan mistään, mistä olin ajatellut. Lämpö löytyi koiran kyljestä, valo sunnuntaiaamuista ja vapaus esikaupungin hiljaisuudesta. Paikoista, jossa tilaa ei täytä kiire, tulevaisuudenpelko tai eilisen kummitukset. Paikoissa joihin ollaan pysähdytty ja joissa vain ollaan. Tankataan bensaa matkan varrelle ja täytetään keuhkot tunturilta juokseneella, kirpeällä ilmalla. Palataan hissukseen takaisin autoon ystävän viereen ja lämmitellään sammuvassa valossa ja roskan puhumisessa.

 

Surffirannoilla törmää toistuvasti sanaan stoked. Se on yhtä määrittelemätön, henkinen tila kuin suomalainen sisu. Lähinnä se tarkoittaa sitä, että joku tuntuu pirun hyvältä, joku saa sinut tuntemaan olevasi erityisen elossa. Sitä vain joskus on ihan tosi stoked. Minä olen liittänyt sen aina aikaisemmin liikkeeseen, laudan tai elämän. Tänä talvena löysin sen pysähtyessäni, hiljaisuudesta. Suomen Karibia löytyikin takapihalta. Hyvä näin.

Eikä aaltoakaan muuten tarvitse enää etsiä kaukaa. Aalto-yliopston ArtWave-projekti tuo keinotekoisen aallon omalle rannalle, Helsingin Kalasataman altaaseen kesäkuun aikana. Siellä nähdään!

 

Kommentoi