Nannaa: Takaoven kautta Tylypahkaan

Johanna Sumuvuoren kolumni on julkaistu Huilissa 5/2013.

Kun brittiläinen näyttelijä ja koomikko Stephen Fry aloitti opintonsa Cambridgen yliopistossa, opiskelutoveri raportoi hänelle elitistisen yliopistoyhteisön sosiaalisesta kielimuurista. Tavallista valtion koulua käynyt lontoolainen opiskelija oli monta viikkoa yrittänyt selvittää, mitä tarkoitti ”say gid”. Sitä kuuli kaikkialla: ”Say gid! That’s jarst say gid!” Lopulta asia selvisi. Se oli ylemmän keskiluokan tapa lausua ”So good, that’s just so good”.

Fry kirjoittaa, että vaikka Cambridge kuinka yrittäisi profiloitua puhtaasti akateemisiin ansioihin perustuvana instituutiona, yläluokkainen aksentti dominoi selvästi opiskelijoiden puheessa.

Oxbridge – eli Oxfordin ja Cambridgen yliopistoyhteisöt – edustaa Britanniassa monille suututtavaa ja pompöösiä elitismiä. Toimittaja Carole Cadwalladr kirjoitti elokuussa Observerissa, että Oxbridge vain kasvattaa epäreiluutta ja epätasa-arvoa.

Cadwalladr on taustaltaan tavalliset valtion koulut käynyt walesilainen, joka sai paikan Oxfordista 18-vuotiaana. Hän pääsi seuraamaan, millaisen itseluottamuksen rahan, sosiaalisen aseman ja yksityiskoulujen kolminaisuudella voi saavuttaa. Hän huomasi myös, miten Oxbridgesta valmistuneet kansoittavat julkiset tehtävät ja asemat.

Olen parhaillaan vierailevana jatko-opiskelijana Oxfordin yliopistossa. Tuntuu kuin olisin päässyt takaoven kautta Tylypahkaan. Viihdyn, mutta olo on ristiriitainen. Opiskelijakortilla pääsee sisään paikkoihin, joihin muuten ei pääsisi. Vanhat rakennukset ja kaduilla soljuva kaksikymppisten BBC-aksentti tuntuvat välillä epätodellisilta.

Toisaalta on myös toinen Oxford. Morris Ministä ja autotehtaista tunnettu kaupunki, jonka asukkaat elävät yliopistoyhteisön hallitsemassa maisemassa. Jännite on selvä. Yliopisto on joskus viime vuosisadalla jopa ehdottanut, että autotehtaat heivattaisiin pois kaupungista. Tästä kahtiajaosta syntyy käsite ”Town and Gown” – kaupunkilaiset ja viittajengi.

Eräänaä päivänä puistossa vieressäni istui kaksi kadunmiestä sätkää käärimässä. Tyylikkääseen tweed-takkiin pukeutunut opiskelijanuorukainen pummasi miehiltä tulta. Miehet koettivat pummata vastineeksi pari penniä. Heppu pahoitteli vedoten opiskelijuuteensa. Herrat nauroivat karheasti. ”Kyllähän me tiedämme, ettei opiskelijoilla rahaa ole”, toinen totesi kuivakasti. Todistin viittajengin ja kaupunkilaisten kohtaamista.

Suomalaisena on helppo huokailla, ettei meillä sentään niin ja näin. On helppo olla ylpeä maksuttomasta koulutuksestamme ja suomalaista koulutusta suitsuttavista artikkeleista. Koulutus periytyy kuitenkin meilläkin. En tiedä, miten Oxbridgen enemmistö lausuisi ”so bad”, mutta sanon suomeksi, että kaikki puheet lukukausimaksuista ja koulutuksesta säästämisestä ovat silkkaa typeryyttä.

Tärppejä:

Anna Calvin levy: ”One Breath”. Täydellinen soundtrack talven pimeyteen.

Malcolm Gladwell: David and Goliath. Underdogs, Misfits and the Art of Battling Giants. Viihdyttävää pohdintaa siitä, miksi altavastaajat joskus voittavat.

Kommentoi