Näin ilmastonmuutos mullistaa työn

Radikaalit päästövähennykset myllertävät kokonaisia toimialoja. Työ muuttuu ja sitä katoaa, mutta samalla syntyy uutta – ja ikivanhat ammatit voivat palata uudessa muodossa. Entä jos tulevaisuuden työ onkin paitsi ilmastoystävällisempää, myös nykyistä mielekkäämpää?

Teksti Anna Tommola
Kuvitus Oona Sundell

Kuvitellaan maailma, jossa nykyinen kulutuskulttuuri on tullut tiensä päähän ja ilmastonmuutos on viimein otettu tosissaan. Ympäristöä kuormittavaa toimintaa rajoitetaan tiukasti verotuksella. Kaikkein haitallisin toiminta on kokonaan kielletty.

Millä, miten ja mistä ihmiset silloin saavat toimeentulonsa? Millä aloilla työ vähenee ja missä sitä syntyy lisää? Onko työtä, jota emme osaa vielä edes nähdä?

Nopean päästövähennyksen maailmassa työ ei ainakaan lopu, vakuuttaa poliittista taloutta ja taloushistoriaa tutkinut väitöskirjatutkija Tero Toivanen BIOS-tutkimusyksiköstä. (Toivanen väitteli viime marraskuussa tämän jutun kirjoittamisen jälkeen.)

Fossiilisesta energiasta luopuminen tulee kyllä myllertämään alan toisensa jälkeen. Hiilen hyvästely voi kuitenkin paikoin merkitä jopa lisää työtä ihmiselle.

”Fossiilienergiahan on tehnyt käytännössä 150 vuotta työtä meidän puolestamme. Kun tämä pyyhkäistään pois käytöstä, yhteiskunnat voivat uudelleen työvoimavaltaistua – olettaen, että uusiutuvat eivät kehity riittävän nopeasti”, Toivanen pohtii.

Toivanen ja toinen BIOS-tutkija Paavo Järvensivu pyrkivät viime keväänä Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta -kirjassa julkaistussa artikkelissaan luomaan skenaarioita siitä, mitä eri toimialoilla tapahtuu, jos päästövähennystavoitteet otetaan vakavasti. Toivasen mukaan toistaiseksi on tarkasteltu aivan liian vähän sitä, miten radikaalit ilmastotoimet muuttavat työtä.

”Kuitenkin aina, kun jossain syntyy päästöjä, joku on tehnyt työtä.”

Ilmastokriisin ratkaiseminen vaatii kokonaisvaltaista järjestelmätason muutosta. Toivanen ja Järvensivu kirjoittavat artikkelissaan ekologisesta jälleenrakennuksesta.

Sodanjälkeisessä Suomessa rakennettiin nopeasti taloudellisia instituutioita sekä hyvinvointivaltion perustaa. Sen ympärille rakentuivat myös tietynlaiset elämäntavat. Samantapainen haaste ihmiskunnalla on Toivasen mukaan edessään nyt. Tarvitaan sekä talouden instituutioiden että elämäntapojen uudistamista. Tällä kertaa tekemisen vain pitää perustua hyvinvointiin, joka kuluttaa vähän energiaa ja resursseja.

Tuulivoimalat, aurinkopaneelit ja uudet lämpöenergiaratkaisut
tarvitsevat suunnittelijoita, valmistajia, asentajia ja huoltoa.

Energiasektorin uudistaminen, uudet teknologiat ja resurssien käytön tehostaminen saattavat olla pitkälti myös taloudellisesti kannattavia ja työllistäviä ratkaisuja. Tuulivoimalat, aurinkopaneelit ja uudet lämpöenergiaratkaisut tarvitsevat suunnittelijoita, valmistajia, asentajia ja huoltoa. Myös kiertotalouteen syntyy uusia vihreitä työpaikkoja.

Tämä ei silti riitä. Järeisiin ilmastotoimiin on ryhdyttävä nyt, eikä teknologian kehitystä voi jäädä odottamaan. Jo vuosikymmeniä on odotettu talouskasvun ja resurssien käytön irtikytkentää – siis sitä, että talous kasvaisi ilman, että luonnonvaroja kulutetaan aina vain enemmän. Sellaista ei vain ole nähtävissä. Vuodesta 1970 maailman resurssien kulutus on kolminkertaistunut, ja sen odotetaan nykymenolla edelleen kolminkertaistuvan vuoteen 2050 mennessä.

”Suunta on mahdoton. Resurssien ja materiaalin kulutuksen täytyy tehostua, mutta myös vähentyä”, Toivanen sanoo. ”Siksi pitää lisäksi rakentaa maailmaa, jossa tullaan toimeen merkittävästi vähemmällä.”

Kasvu ei ylipäätään ole kaikessa mielekäs mittari. Toivasen mukaan on asioita, joita ilmastokriisin vuoksi on tehtävä välttämättä, niiden tuottoisuudesta riippumatta.

Teollistuneissa maissa nykyistä materiaalista kulutusta on vähennettävä. Emme voi enää shoppailla loputtomasti halpoja ja heikkolaatuisia vaatteita, kalusteita, leluja ja arjen pientä elektroniikka- ja muovirompetta, jonka tuotanto on ympäristön ja usein ihmisoikeuksienkin näkökulmasta kestämätöntä.

Ilmastonmuutos tuleekin vaikuttamaan isosti maailmankauppaan ja ruoantuotantoon. Tehokas globaali ympäristölainsäädäntö karsisi sellaiset tuotantomuodot, jotka eivät ole kestäviä. Jos ilmastovaikutukset huomioidaan, tulee ylipäätään järjettömäksi roudata mantereelta toiselle tavaraa, jota voi valmistaa paikallisestikin.

Toivasen mukaan päästövähennystavoitteet edellyttävät, että paikallinen tuotanto – niin teollisuusmaissa kuin kehittyvissä maissa – kääntyy palvelemaan paikallista väestöä. Hän huomauttaa, että meillä Suomessa on ennen globalisaatiota ollut hyvinkin kukoistava tekstiiliteollisuus. Alalla voisikin edelleen olla isoja mahdollisuuksia. Ilmastoystävällisessä tulevaisuudessa ostammekin kenties pääasiassa lähellä tuotettuja, pitkään kestäviä vaatteita.

”Valmistavan teollisuuden ympärillä saattaisi lisäksi kukoistaa vielä merkittävästi työllistävä korjaus- ja käsityöala.”

Nykyisellään tavaroiden korjauttaminen ei usein ole kannattavaa. Maailmassa, jossa kertakäyttökulutus ei enää käy päinsä, suutareille ja korjausompelijoille riittäisi töitä.

Hiilineutraalissa kiertotaloudessa resurssit on saatava tehokkaasti käyttöön alalla kuin alalla. Se tarkoittaa, että liiketoimintamallit uudistuvat – ja sitä kautta myös ihmisten päivittäiset työnkuvat.

”Sen sijaan että myydään tavaroita, tulevaisuudessa myydäänkin palveluja ja huolletaan asioita”, sanoo ennakoinnin johtava asiantuntija Mikko Dufva Suomen itsenäisyyden juhlarahastosta Sitrasta.

Kulutustavaran tuotanto vähenee, mutta sitä mitä on, pyritään käyttämään tehokkaasti. Se tietää lisää työtä palvelumuotoilussa, huollossa ja resurssien kierron suunnittelussa, Dufva arvioi. Palvelujen myynti voi tarkoittaa vaikkapa valaistuspalveluja, rengaspalveluja tai koko liikkumisen tarjoamista palveluna, kun yksityisautoja on aiempaa harvemmilla.

Tarve säästää resursseja voi Dufvan mukaan merkitä myös tee-se-itse-kulttuurin uutta nousua. 2020-luvun käsityöläisyyskään ei merkitse vain perinnetaitoja vaan monipuolista osaamista korjata ja huoltaa kaikenlaisia nykyarjen vimpaimia.

Maailmassa, jossa kertakäyttökulutus ei enää käy päinsä,
suutareille ja korjausompelijoille riittäisi töitä.

Entä sitten maatalous ja ruoantuotanto? Siinäkin ilmastotoimet mullistavat työnjaon ja tuotantotavat. On siirryttävä globaalisti kohti omavaraisuutta ja kasvispainotteista ruokavaliota. Merkittävää ei ole vain se, millä saamme vatsamme täyteen, vaan miten maankäytössä samalla kyetään sitomaan hiiltä.

”Tälläkin hetkellä Suomi on ruoantuotannossa omavarainen, mutta riippuvainen energia- ja resurssipanostusten tuonnista. Ilmastonmuutokseen sopeutumiseksi tuotannon on muututtava monipuolisemmaksi ja monilajisemmaksi”, Tero Toivanen sanoo.

Jälleen: työ ei lopu, mutta muuttuu.

Kun kestämättömät tuotantomuodot väistyvät kestävien tieltä, infrastruktuuria voidaan Mikko Dufvan mukaan ottaa uuteen käyttöön: sikatiloista voi tulla sirkkafarmeja ja tyhjenevistä parkkihalleista urbaaneja kasvihuoneita.

Mahdollisuuksia avautuu, kun näkökulma laajenee haittojen torjumisesta ympäristön tilan parantamiseen.

”Kunnianhimotasoa voisi nostaa niin, että tavoitteena on aktiivisesti luoda biodiversiteetiltään monipuolista ympäristöä. Silloin saattaa syntyä uudenlaisia töitä, kuten vaikka ekosysteemirestauroija”, Dufva sanoo.

Eivät kaikki vanhatkaan ammatit turhiksi käy. Ammattitaito ehkä vain kanavoituu uudella tavalla. Menetelmät ja materiaalit kehittyvät, ja tuotettavien asioiden painopiste muuttuu.

Esimerkiksi metalliteollisuutta tarvitaan, mutta siellä valmistetaan kenties vähemmän autonosia ja luksusristeilijöitä ja enemmän tuulimyllyjä. Rakennusalalla korjausrakentamisen osuus korostuu ja entistä enemmän rakennetaan puusta, joka pitkäaikaisessa käytössä sitoo hiiltä.

Oma kysymyksensä on se, miten laajalti robotisaatio ja tekoäly vievät työtä ihmisiltä. Kaikkea ihmisen työpanosta koneet eivät voi korvata, Mikko Dufva sanoo. Niille voidaan ainakin nykyteknologian tasolla ulkoistaa vain algoritmeiksi taipuva työ – ei inhimillistä kosketusta vaativaa työtä eikä tehtäviä, jotka vaativat monimutkaista asioiden hahmotusta ja uuden luomista.

Maailmassa tehdään nytkin paljon hyvinvoinnin kannalta välttämätöntä työtä, josta ei koidu erityisemmin päästöjä. Tällaista on esimerkiksi lasten ja vanhusten hoito tai ja opetustyö. Kuitenkin juuri työstä, joka tuottaa eniten hyvää ihmisille ja vain vähän haittoja ympäristölle, maksetaan yleensä huonosti.

Tätä ristiriitaa pohtii antropologian professori David Graeber tuoreessa kirjassaan Bullshit Jobs. Graeber tosin ei tarkastele ilmiötä niinkään ympäristön, vaan työn tärkeyden ja mielekkyyden näkökulmasta. Hänen mukaansa suuri osa nyky-yhteiskunnassa arvossa pidetystä ja hyväpalkkaisestakin työstä on turhaa tai jopa haitallista.

Maailma on tulvillaan yritysjohdon konsultteja, kaupparatsuja ja paperinpyörittelijöitä, joilla on täysi työ perustella tehtäviensä merkitystä edes itselleen. Pahimmassa tapauksessa puuhastelun tuloksista vielä kärsii joku. Samaan aikaan monella elintärkeällä työllä on paskaduunin leima, ei työn sisällön, vaan surkeiden työehtojen ja palkan vuoksi.

”Usein sanotaan, että kaikki työ on arvokasta. Se ei pidä paikkaansa. Jotkut työt ovat hyvinvoinnille haitallisia tai ympäristölle haitallisia tai molempia”, sanoo myös Tero Toivanen.

Arvostuksissa on kyse valtapolitiikasta. Yhteiskunnalliset valtasuhteet ovat rakentuneet teollisen miesvaltaisen palkkatyön ympärille. Monet suoraan hyvinvointia tuottavat alat ovat naisvaltaisia – ja alipalkattuja.

”Työssä pitäisi kuitenkin näinä aikoina olla kysymys juuri siitä, että se parhaassa tapauksessa hoivaa sekä ihmistä että ympäristöä: luo suoraan hyvinvointia ihmisille ja pitää samalla luonnon puolta. Sellaisen työn arvostuksen pitäisi nousta merkittävästi.”

Poliittisilla päätöksillä olisi mahdollista aktiivisesti ohjata toimeliaisuutta suuntaan, joka tuhlaa vähemmän resursseja ja tuottaa enemmän hyvinvointia. Nyt on usein päinvastoin. Päiväkoteja ja kouluja on kuritettu leikkauksilla, kun taas ympäristölle haitallisia toimialoja kuten tehomaataloutta ja kaivos- ja turveteollisuutta edelleen tuetaan reippaasti valtion kassasta. Ilmastonmuutoksen torjumiseksi tämänkin on muututtava.

”Parhaassa tapauksessa työ hoivaa sekä ihmistä että ympäristöä.
Sellaisen työn arvostuksen pitäisi nousta merkittävästi.”

Graeber esittää ratkaisuksi ”hevonpaskatyön” ongelmaan perustuloa. Sen turvin ihmiset olisivat vapaita tekemään jotakin mielekästä sen sijaan, että turhautuvat ja menettävät omanarvontuntonsa hyödyttömissä tai jopa haitallisissa töissä.

Perustulon sopiva taso ja sen rahoitus ovat oma kiistakysymyksensä, mutta ideana sitä kannattavat monet kasvukriitikot ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden puolestapuhujat – niin myös yhdysvaltalainen toimittaja, kirjailija ja aktivisti Naomi Klein kirjassaan Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto. Kleinin mukaan perustulo alleviivaisi, ettei järjestelmä pysty tarjoamaan kaikille työpaikkaa ja ettei ihmisten pitäisi joutua pakosta tekemään töitä, jotka vain vauhdittavat kulutusta.

Klein katsoo, että huolellisesti suunniteltu talous, jossa julkinen valta rajoittaisi saastuttavaa teollisuutta ja satsaisi erityisesti joukkoliikenteeseen, uusiutuvaan energiaan ja hoiva-alaan, tuottaisi viime kädessä nykyistä inhimillisempiä ja tyydyttävämpiä elämäntapoja. Osuuskuntien, paikallisten yritysten ja yhdistysten osuus taloudesta myös kasvaisi.

Tutkija Tero Toivasen mukaan riittävän tasoinen perustulo olisi yksi ratkaisu, jonka avulla ihmiset voisivat osallistua monenlaiseen yhteisöä hyödyttävään ja hyvinvointia ylläpitävään toimintaan.

”On paljon sellaisia mielekkäitä tekemisen ja työn muotoja, jotka tapahtuvat jossain palkkatyön liepeillä ja joita systeemi ei nykyisin tunnista työksi. Yhteiskunta on toistaiseksi rakentunut pikemminkin sillä logiikalla, että ihmisillä olisi mahdollisimman vähän mahdollisuuksia rakentaa hyvinvointia markkinoiden ulkopuolella”, Toivanen kritisoi.

Ihmiset kuitenkin kehittävät kaikessa hiljaisuudessa tapoja käyttää yhteisiä resursseja ja organisoida taloutta itsenäisesti, vastavuoroisuuden periaatteella. Se ei ole aina rahavälitteistä, eikä työn arvoa tai määrää oikein voi edes rahassa laskea. Myös Mikko Dufva uskoo, että yhteisöistä ja jakamistaloudesta voi tulevaisuudessa nousta paljon työtä, joka paitsi on ekologisesti kestävää, myös tuottaa sosiaalista hyvää.

Entä jos ihmisen keskeinen motiivi tehdä työtä
olisikin uuden tulevaisuuden luominen?

Hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n tuoreimman raportin valossa on selvää, että elämme ratkaisevia vuosia ihmiskunnan historiassa. Entä jos sen näkisikin mielekkäänä haasteena? Jos ihmisen keskeinen motiivi tehdä työtä olisikin uuden tulevaisuuden luominen?

Ilmastokriisiin vastaaminen ei vie meiltä toimeentuloa eikä aja maakuoppaan syömään nauriita – hallitsemattoman lämpenemisen seuraukset ovat todennäköisesti paljon pahemmat.

”Ei toki pidä teeskennellä, etteikö meidän ilmastonmuutoksen vuoksi pitäisi luopua asioista, kuten lihasta, lentämisestä ja ylikuluttavasta kulttuurista. Mutta harvemmin puhutaan siitä, mitä saamme: oletettavasti terveellisemmän ruokavalion, lisää yhteisöllisyyttä, luonnossa oloa, kiinteämpää kytköstä omaan lähiyhteisöön”, Mikko Dufva listaa.

”Työn kautta luodaan yhteiskunnallinen omanarvontunto, merkitys elämään”, Tero Toivanen puolestaan sanoo. ”Jos pystyisi rehellisesti ajattelemaan, että työllä luon hyvinvointia perheelleni, mutta samalla sitoudun myös kestävän yhteiskunnan rakentamiseen, niin kyllähän se motivaatiopotentiaali on aika huikea.”

Se edellyttää kuitenkin yhteiskunnan tukea.

”Vain sellaisessa maailmassa, jossa ihminen kokee elämänsä turvatuksi, voi aidosti tehdä kestäviä valintoja.”

 

2020-luvun ammatteja

  • Sirkkafarmari
  • Yhteisömanageri
  • Tuulivoimala-asentaja
  • Energianeuvoja
  • Ekosysteemirestauroija
  • Luontohyvinvointiyrittäjä
  • Hävikkiruokaravintoloitsija
  • Kiertotalousasiantuntija
  • Palvelumuotoilija
  • Alustataloussuunnittelija

 

ILO: Kestävyys ei tapa työtä
Kestävyyden tavoite on sovitettavissa yhteen työllisyystavoitteiden ja säällisten työolojen kanssa, toteaa kansainvälisen työjärjestön ILO:n elokuussa julkaisema raportti The future of work in a changing natural environment: Climate change, degradation and sustainability. Työn hyvä tulevaisuus nimenomaan edellyttää vakaata ja tervettä ympäristöä, sillä työntekijät ja yhteisöt myös kärsivät sen heikkenemisestä. Talousjärjestelmän siirtymässä kestävään malliin on ILO:n mukaan otettava huomioon sekä ympäristö että sosiaalinen oikeudenmukaisuus.

 

Juttu on julkaistu alun perin Huilin viimeisessä numerossa (talvi-kevät 2018/19).

Pst! Huilin verkkokaupassa on loppuunmyynti. Tilaa Huilin viimeinen numero, vesiaiheinen vuosikalenteri 2019, oppaita tai vanhoja numeroita.

Kommentoi