Elämää Huilin jälkeen – mitä nyt on tehtävä?

Huilin pitkäaikaiset tekijät kertovat, missä ympäristöasioissa heidän mielestään nyt mennään ja mitä seuraavaksi pitäisi tapahtua. Ainakaan ei voi jäädä paikoilleen, vaan jokaisen täytyy toimia, vaatia ja välittää!

Koonnut Meri Nykänen
Kuva Raisa Kyllikki Ranta

Huilin perustaja Riikka Suominen:

Voiko tavallinen ihminen torjua ilmastokriisiä?

Huonot uutiset: Ihminen ei voi vaikuttaa siihen, miten kodin kaukolämpö tuotetaan, kuinka energiatehokas kerrostalo on tai kulkeeko lähellä joukkoliikennettä. Hän ei voi myöskään vaikuttaa siihen, että ensi vuonna valtio tukee kolme kertaa suuremmalla summalla fossiilista kuin uusiutuvaa energiaa.

Hyvät uutiset: Paljon voi silti tehdä. Huilin lukijana tiedät kasvisruoan, uusiutuvien ja joukkoliikenteen tärkeyden. On tärkeää käyttää ääntä vaaleissa, mutta yhtä ratkaisevaa on käyttää ääntään vaalien välissä.

Planeetan pelastaminen vaatii, että käsityksemme tavallisesta ja ihannoitavasta muuttuvat.

Huili on vuodesta 2010 osoittanut, että ekologinen elämä on hauskaa, helppoa ja kaunista. Kun Huili loppuu, meistä jokainen voi jatkaa sanoman levittämistä. Normeja pitää muuttaa. Monet nykyisistä normeistamme eivät ole kestäviä: lihanormi, koskaan ei voi olla liikaa säilytystilaa -normi, tarvitsemme kakkosauton lasten harrastusten vuoksi -normi ja lentomatkojen halpuus. Näihin normeihin vaikuttaminen on yksilön merkittävimpiä ekotekoja. Se on vaikeampaa kuin muovikassin välttely tai pesuaineen vaihtaminen ruokasoodaan, mutta paljon vaikuttavampaa.

Yhdessä vaikutamme ihanteisiin. Tällä hetkellä ihanteita muokkaavat lähinnä yritykset mainosten avulla. Kestävämpiä ihanteita varten meidän pitää itse hehkuttaa niitä: vegaanisia reseptejä, lähimatkakohteita, vaatteiden korjaamista, aineetonta synttärilahjaa…

Palmurantakuvien tykkäämistä voi pohtia ilmastonäkökulmasta. Useimmissa seurueissa en kehtaisi ottaa lautaselle liharuokaa. Pitäisin sitä välinpitämättömänä ja ammatillisesti epäuskottavana valintana. Haluan, että lentomatkoistani tulee samanlaista.

Mielestäni normien ja ihanteiden muutos on tällä hetkellä ilmastokeskustelun kiinnostavin asia. Uskon, että uusi normaali on entistä parempi.

***

Toimittaja ja tietokirjailija Mari Koistinen:

Kuluttajista kansalaisiksi

Kymmenen vuotta sitten minua ahdisti ilmastonmuutos ja se, ettei poliittinen päätöksenteko tuntunut tekevän juuri mitään. Sama ahdistaa edelleen. Mutta juuri nyt tuntuu siltä, että ehkä lopultakin asiat voisivat muuttua.

Tutkimus ja tiedon kasvu luovat toivoa. Esimerkiksi kestävä ruoantuotanto ei tunnu mitenkään mahdottomalta. Se toki vaatii, että kestävyyden saamiseksi yhdistetään muun muassa yhteiskunnan taloudellinen tuki, parhaat menetelmät ja teknologinen kehitys.

En silti ole erityisen optimistinen: olemme tuhlanneet niin paljon aikaa, ja niin paljon pitäisi tapahtua.

Enää ei kuitenkaan vain hymähdellä, kun joku puhuu vegaanisesta ruokavaliosta tai ilmoittaa lopettaneensa lentämisen. Kulutusyhteiskunta toki porskuttaa edelleen, mutta kenties tulevaisuudessa olemme enemmän kansalaisia kuin kuluttajia.

***

Vaatesuunnittelija ja tietokirjailija Rinna Saramäki:

Täytyy vain jaksaa vaatia

Näin IPCC:n raportin jälkeen tuntuu, että ekovaihtoehdon valitseminen aina kasvis- ja kausiruoasta lentämättömyyteen sekä pieneen asuntoon olisi normalisoitumassa. Ekovalinnoista voi puhua kuulostamatta ilonpilaajalta. Huililainen yhteisö on ehkä käymässä tarpeettomaksi, kun huolenaiheet ja valinnat valtavirtaistuvat.

Nyt pitää huolehtia siitä, ettei tämä ole ohimenevä aalto. Täytyy vain jaksaa vaatia poliitikoilta ja elää itse ilmastotietoisella tavalla, vaikka into olisi välillä vaarassa haalistua.

Käsissämme on koko tunnetun universumin ainoan älyllisen sivilisaation jatko – kuin elokuvissa! Jos tästä selvitään, ajoistamme kerrotaan tarinoita vielä vuosituhansienkin päästä. Ei siis pidä antaa jokapäiväisen elämän pienten asioiden ja kiireen viedä välinpitämättömyyteen.

Kaikilla on koko ajan kiire, mutta silti on jaksettava valita ympäristön kannalta oikein ja pidettävä meteliä hyvistä valinnoista. Ilmastokatastrofi ei ainakaan vähennä kiirettä ja stressiä. Emme kaipaa arkikiireidemme lisäksi ilmastonmuutoksen tuomia eksoottisia tauteja, tulvivia kellareita tai kahvipapujen metsästämistä mustasta pörssistä.

***

Toimittaja Laura Rantanen:

”Tarvitsemme poliittista ohjausta”

Muistan, kun istuimme Huilin ensimmäisen päätoimittajan Riikka Suomisen kanssa helsinkiläisessä kahvilassa ja mietimme, millainen Suomen ensimmäinen ekologinen aikakauslehti voisi olla. Puhuimme ilmastonmuutoksesta, kestävästä kulutuksesta, rahan laittamisesta palveluihin materian sijaan.

Huilin ideointi ja tekeminen oli ihanaa. Valokuvaaja Anna Aution kanssa tutustuimme esimerkiksi virolaiseen luomuskeneen ja salametsästykseen Suomessa. Kerran haastattelin äitejä, jotka rakastivat vampyyrejä. Söin elämäni parhaan puuron luomukartanossa Mikkelissä.

Moni tuolloin haaveilemani asia on nyt totta. Kasvissyöntiä ei enää pidetä hippien hommana, ja kotimaista viljaa sekä palkokasveja jalostetaan yhä enemmän ihmisravinnoksi. Moni pitää omistamista vanhanaikaisena, vaatelainaamot ja vuokraveneet tuntuvat vapauttavammilta ja kestävämmiltä valinnoilta kuin tavaran haaliminen.

Poliittisesti on kuitenkin tapahtunut liian vähän. Ilmastonmuutos on kiihtynyt, kun etuoikeutettujen on vaikea hyväksyä tarve muutokselle. Tarvitsemme henkilökohtaisten valintojen lisäksi poliittista ohjausta ja kunnianhimoista ympäristöpolitiikkaa. Keväällä on taas vaalit. Yhä useampi puhuu ilmastonmuutoksesta, kestävästä kulutuksesta, rahan laittamisesta palveluihin materian sijaan.

***

Toimittaja ja yrittäjä Liisa Jokinen:

Oma tyyli on vastuullinen teko

Vaateteollisuus on järkyttävä saastuttaja. Esimerkiksi suurin osa merten mikromuoveista on peräisin vaatteista ja tekstiileistä. Ostamme 60 prosenttia enemmän vaatteita kuin vielä 15 vuotta sitten, mutta heitämme ne menemään nopeammin kuin koskaan.

Vaatteita tuotetaan liikaa, ja ne ovat liian halpoja – ja on järkyttävää, että olemme tottuneet siihen. Tekee hallaa itselleen ja ympäristölle, kun ajattelee, että vaate pitää saada halvalla. Siksi vaatteet tehdään aina vain huonommin ja huonommin. Ja se ei ole kenenkään etu. Huonolaatuinen vaate ei koskaan edes ehdi kasvaa lempivaatteeksi.

Kun käyttää vaatetta vuosia ja niin kauan, että se on puhki, sillä on vain pieni hiilijalanjälki. Rahaa kuluu vähemmän, kun ei tee hutiostoksia. Kun kaappi on täynnä vaatteita, joita rakastaa ja joille antaa huomiota, ei ole koko ajan sellainen olo, että vaatekaappia pitäisi uudistaa.

Suhtaudun muodin seuraamiseen kuin taiteeseen: erilaisista trendeistä ja tyyleistä voi nauttia ilman että niitä pitää omistaa itse. Tämän olen oppinut kantapään kautta: jos kyllästyy vanhaan lempivaatteeseen, vaate kannattaa laittaa hetkeksi jäähylle eikä hankkiutua siitä eroon, sillä sitä saattaa katua. Vaatekaapin sisällä voi olla kiertoa niin, että osa vaatteista on aktiivikäytössä, osa tauolla.

 

Juttu on julkaistu alun perin Huilin viimeisessä numerossa (talvi-kevät 2018/19).

Pst! Huilin verkkokaupassa on loppuunmyynti vielä helmikuun loppuun saakka. Tilaa Huilin viimeinen numero, vesiaiheinen vuosikalenteri 2019, oppaita tai vanhoja numeroita.

Kommentoi