Eläimet eivät ole meitä varten

Vaikka veganismi helpottuu ja lisääntyy, eläinten sorto jatkuu monin tavoin, kirjoittaa Leona Kotilainen esseessään. Koko eläinkuvan olisi muututtava.

Teksti Leona Kotilainen
Kuvitus Aliisa De Rita

Kun olin lapsi, kotonamme asui meille rakkaita eläimiä. Pelastimme eläimiä luonnosta tämän tästä koko perheen voimin. Silti wieninleike ja pasta bolognese olivat vakioruokaamme. Leijonan jahdatessa saalistaan Avaran luonnon katsominen onnistui minulta vain sormet korvissa.
Silti söin parikymppiseksi asti lihaa. En antiloopin tai leijonan, mutta sian, kanan ja naudan.
Äskettäin tuli kuluneeksi yksitoista vuotta siitä, kun ryhdyin vegaaniksi. Olin pitkään lakto-ovo-vegetaristi, kunnes tajusin, etteivät luomumaito ja ”onnellisten” saati ”vapaiden” kanojen munat olleetkaan sitä, mitä toivoin niiden tarkoittavan. Annoin vuosien ajan uskotella itselleni, että luomu tarkoittaa pellolla kirmaavaa lehmää ja pihapiirissä kuopsuttelevaa kanaa, tai että kala ei tunne kipua.

Vaikka vuonna 2007 vegaanituotteiden valikoima oli nykyistä huomattavasti suppeampi ja siirtyminen eineksistä ruuanlaittoon jännitti, sain vahvistusta päätökselleni muilta vegaaneilta, eläimistä lukemalla sekä syksyllä 2007 julkaistuista sika-, muna- ja broileritiloja kuvanneista videoista. Niissä näytettiin laajalle yleisölle Suomessa ennennäkemättömällä tavalla, millaisissa oloissa nämä eläimet oikeastaan lyhyen elämänsä viettävät: ahtaasti, kuolleiden lajitovereidensa seassa, stressi ja hätä liikkeistä ja silmistä näkyen.
Videoiden ilmestyttyä oli vaikeaa väittää, että suomalaisilla tiloilla eläimet voisivat jotenkin paremmin kuin muualla. Tähän väitteeseen välillä törmää eläinten oloista puhuttaessa.
Niiden videoiden jälkeen en suostunut enää istumaan perheeni kanssa joulupöytään, jossa olisi kinkku, enkä ymmärtänyt, miten kukaan voisi enää ummistaa silmänsä eläinten kärsimykseltä. Siitähän oli todisteena elävää kuvaa. Kyseessä ei ollut mielipide tai luulo, vaan miljoonien eläinten todellisuus.

”Videoiden ilmestyttyä oli vaikeaa väittää, että suomalaisilla tiloilla eläimet voisivat jotenkin paremmin kuin muualla. Tähän väitteeseen välillä törmää eläinten oloista puhuttaessa.”

Suomessa on tapahtunut paljon sinä aikana, kun olen ollut vegaani. Eläinten sorron vastustajat ovat tarjonneet ihmisille lukemattomissa tilaisuuksissa vegaanista ruokaa, käyneet kouluissa puhumassa eläinten oikeuksista, kuvanneet sadoilla tuotantotiloilla, sabotoineet turkisliikkeitä, järjestäneet mielenosoituksia. Suomeen on perustettu eläinsuojelukeskus, tutkijat, toimittajat sekä monet muut ovat kirjoittaneet kirjoja ja artikkeleita eläinten asemasta yhteiskunnassa, vegaanisia ruokablogeja on kymmeniä.
Eläimiä on myös vapautettu vankeudesta luontoon ja muualle.
Suuremmista yleisötapahtumista Eettiset joulumarkkinat, Vegfest ja Vegemessut ovat keskittyneet täysin vegaanisten tuotteiden esittelyyn sekä eläimistä puhumiseen.
Suomen ensimmäinen, lähes 70 000 allekirjoitusta kerännyt, kansalaisaloite vaati turkistarhauksen lopettamista. Vegaanihaaste-kampanja kertoo, että haasteeseen on sen neljän vuoden olemassaoloaikana osallistunut jo yli 30 000 ihmistä.
Televisiossa valmistetaan ja mainostetaan vegaanisia ruokia, ja sen myötä varmaan sekasyöjätkin tarttuvat niihin helpommin. Internet on nopeuttanut tiedon levittämistä.

Kun tarkastellaan eläinoikeustoimintaa Suomessa 1990-luvulta tähän asti, vuosikymmenten välillä on eroja. Internetin myötä toiminta on siirtynyt (suurelta) osin koneelle ja puhelimeen, veganismi on lisääntynyt, mutta ruohonjuuritason tekeminen ja suora toiminta vähentynyt. Iskuja eläintuotantoa vastaan nähdään harvoin, mutta veganismiin ja yksittäisiin kulutusvalintoihin liittyvää keskustelua sitäkin enemmän.
Vaikka 1990-luvulla tehtiin samankaltaista vaikuttamis- ja tiedotustyötä eläinten hyväksi kuin nykyäänkin, nähtiin myös erilaista suoraa toimintaa ympäri Suomen. Satoja, lähinnä turkiseläimiä, vapautettiin. Eläimiä sortavia yrityksiä protestoitiin boikotein ja tiedotuskampanjoin, teurastamoita sabotoitiin ja liharekkoja poltettiin. Näitä tekoja ei voi jättää mainitsematta, kun puhutaan eläinten vapautuksesta ja eläintuotannon ajamisesta ahtaammalle.
Nykyiseen verrattuna harva suomalainen oli tuolloin vegaani, mutta en usko, että monikaan eläinten oloista kiinnostunut oli pelkästään vegaani, vaan useimmat tekivät eläinten hyväksi myös muuta.
Saadakseni suoran käden tietoa 2000-lukua edeltävästä eläinoikeustoiminnasta puhuin Mia Takulan kanssa. Takula on ollut eläinaktivisti 1990-luvun alusta, jolloin hän ryhtyi vegaaniksi. Takulan mielestä 1990-luvun alkupuoliskoon verrattuna kokonaistilanne ei ole eläinten kannalta merkittävästi parantunut.
”Esimerkiksi nyt voimaan tulossa oleva uusi eläinsuojelulaki on jo tullessaan täysin vanhentunut. Siinä ei huomioida nykyistä tutkimustietoa toislajisista eläimistä. Suomi on jäänyt eläinasioissa samaan kastiin esimerkiksi Kiinan ja Puolan kanssa.”
1990-luvulla ihmiset saatiin mukaan toimintaan suorilla kontakteilla, kun nykyään kommunikoidaan paljon netin välityksellä.
”Satojen ihmisen mielenosoituksiin ja turkiskaupan vastaisiin tempauksiin soiteltiin osallistujia lankapuhelimella. Ihmisiä oli helpompi saada toimintaan kuin nykyään, vaikka Facebook on luonut illuusion, että on mukana toiminnassa, kun klikkaa ´tykkää´. Ihmiset saattavat pitää itseään aktivisteina, vaikka toimisivat pelkästään sosiaalisessa mediassa. Onhan se yksi tärkeä väylä, mutta ei se pelkästään riitä”, Takula sanoo.

Vuonna 1995 Mia Takula kavereineen vapautti kettuja pohjalaisilta turkistiloilta.
”Kun olin turkistarhalla ja katsoin kettuja alle neliömetrin häkeissään, tiesin, etten voisi elää itseni kanssa, jos en yrittäisi auttaa heitä. Tuolloin ketut eivät olleet vielä yhtä jalostettuja kuin nykyään, ja tiedossa oli ihan nisäkästietokirjoissa asti kertomuksia tarhoilta omin jaloin karanneista ja luonnossa selvinneistä ketuista”, Takula muistelee.
Hän sanoo olevansa yllättynyt turkistarhauksen jatkumisesta Suomessa.
”Jos emme ajatelleet, että veganismi voisi nousta näin vahvasti, uskoimme 1990-luvulla vakaasti, että turkistarhaus tullaan kieltämään kymmenen vuoden sisällä. Kun vapautimme turkiseläimiä vuonna 1995, gallupeissa muistaakseni yli 80 prosenttia suomalaisista oli sitä mieltä, että turkistarhaus pitäisi lopettaa.”
Veganismi on Takulan mukaan suurin yksittäinen valinta, jonka ihminen voi eläinten hyväksi tehdä.
”Sanoisin, että jos teet yhden asian, ryhdy vegaaniksi – tai ainakin kokeile. Valitettavasti, koska eläimiä käytetään niin laajasti hyväksi monin eri tavoin, ei pelkkä vegaaninen elämä ratkaise kaikkia ongelmia. Se ei esimerkiksi estä petovihan aiheuttamaa tuhoa tai lopeta eläinkokeita.”

Niin. Veganismi tai lihansyönnin vähentäminen yksinään eivät lopeta eläinten sortoa.
Vaikka yhä useampi ryhtyy vegaaniksi, puristetaan eläimistä tuotteita ja muuta hyötyä edelleen. Turkistarhaus on Suomessa vieläkin laillinen ja kannattava elinkeino, ja sitä puolustavat niin tuottajat kuin lukuisat poliitikotkin. Lapset viedään eläintarhoihin katsomaan vangittuja eläimiä. Kaloja on kotien pikkuakvaarioissa ja valaita ja delfiinejä näytösaltaissa maailman merien sijaan.
Veganismi on valtavirtaistunut ja vegaanisten tuotteiden saatavuus parantunut, mutta eläintuotteiden kulutus kasvaa silti.
Lihatiedotus ilmoittaa, että lihankulutus Suomessa on lähes kaksinkertaistunut 44 kilosta 81 kiloon vuosina 1970–2017. Lihankulutus kasvaa vuosittain, lukuun ottamatta vuotta 2017, jolloin kilomäärä pysyi samana kuin vuonna 2016. (Lihavalmisteiden kulutus tosin on laskusuunnassa.)
Eläinsuojelujärjestö Animalian mukaan lypsylehmien määrä on vähentynyt huomattavasti, mutta maitotuotokset lehmää kohden tuplaantuneet: 1972 keskimääräinen maitotuotos lehmää kohden oli alle 3 900 litraa, nykyään jo yli 8 000 litraa.
Munivia kanoja on Suomessa noin 3,7 miljoonaa, ja kananmunankulutus on yli 12 kiloa henkilöä kohden vuodessa. Munijakanat tapetaan noin puolentoista vuoden ikäisinä, kun muutoin kanat elävät jopa viidestä viiteentoista vuoteen. Kukkotiput tapetaan vuorokauden ikäisenä, koska ne eivät muni.

”Veganismi on valtavirtaistunut ja
vegaanisten tuotteiden saatavuus parantunut,
mutta eläintuotteiden kulutus kasvaa silti.”

Itse näen, että eläintuotantoa ei tulisi olla lainkaan. Koko eläinkuvan ja sen myötä myös eläinten aseman olisi muututtava ja ihmisten ymmärrettävä, etteivät eläimet ole olemassa meitä varten.
Jos vapaus ja itsemääräämisoikeus on itselle tärkeää, on ristiriitaista käyttää muiden kehoa ja elämää hyväkseen. Eläinten on yleensä vaikea vapauttaa itseään, ja siksi meidän on toimittava.
Keskittyminen liikaa tai vain kuluttamiseen on ongelmallista. Se helposti tuudittaa luuloon, että pelkkä vegaanisten tuotteiden ostaminen eläinperäisten sijaan riittää lopettamaan eläinten sorron, vaikka se jatkuu ja voi hyvin. Eläintuotanto pitää tehdä taloudellisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti kannattamattomaksi, jotta se joskus loppuisi.

Leona Kotilainen haluaa vapautta, mutta ei ainoastaan itselleen. Hän rakastaa eläinten tarkkailua ja kirjoittaa niistä mielellään, koska eläimistä hänellä on lähinnä vain hyvää sanottavaa.
Essee on julkaistu alun perin Huilin viimeisessä numerossa (talvi-kevät 2018/19).

Pst! Huilin verkkokaupassa on loppuunmyynti. Tilaa Huilin viimeinen numero, vesiaiheinen vuosikalenteri 2019, oppaita tai vanhoja numeroita.

Kommentoi