Älä siivoa pois mun elämää!

Äitini ja minun yhteinen lentävä lause on ”Mitään ei saa hävittää!” Se tarkoittaa sitä, että kun osallistun naamiaisiin, joissa teemana on 70-luvun trumpettihousut, löydän sellaiset vanhempieni varastosta. Se tarkoittaa sitä, että kun ostan uuden sängyn ja haluan suurentaa 60-luvulla virkattua sänkypeittoani, löytyy alkuperäistä lankaa äidin ompeluarkusta. Ja se tarkoittaa myös sitä, että kun tarvitsen autenttisen katsauksen omiin 90-luvun teinilehtiini, voin kaivaa nekin rapisteltaviksi kätköistään.

Mitään ei saisi hävittää, sillä koskaan ei tiedä, mitä joskus tulee tarvitsemaan. Sitten harmittaa, jos sitä jotain tarvittavaa ei löydykään. Pitää ostaa uusi tai keksiä toinen suunnitelma, voi sentään. Tulee pettymys, kamalaa. Tai vaikka jotain ei tarvitsisikaan, niin onhan se nyt kiva, että on juttuja olemassa – kaikkea hauskaa, muistoja ja sen sellaista, elämää. Eikö?

En ole varmasti ainoa, joka ajattelee muistojen olevan kiinni tavaroissa, esineissä. Valokuvat ja lapsuuden askartelut nyt ainakin ovat meille korvaamattomia. Häälahjoja ei saa hävittää, eikä mitään perittyä. Lahjatavaroitakaan ei sovi hukata. Se toisi huonoa onnea tai ainakin loukkaisi Hilma-tätiä.

Kolmisenkymmentä vuotta elin kyseenalaistamatta tätä ajattelutapaa, hukaten tavaraa ainoastaan vahingossa tai pakon edessä. Sitten sain lapsen, ja yhtäkkiä kaikkea oli kaikkialla kaiken aikaa. Pieni kotimme tursuili lapsen vaatteita ja tavaroita ja esineitä ja välineitä, jotka kuuleman mukaan olivat elintärkeitä jälkeläisen hengissä pitämiseksi. Vauva oli kuitenkin terve ja onnellinen ja pärjäsi mainiosti pelkästään ruoalla ja sylillä. Mutta koska mitään ei saisi hävittää, en uskaltanut siirtää tavaroita vaatehuonetta kauemmaksi. Muutaman pahvilaatikollisen taisin viedä ulkovarastoon, mutta sitä pidemmälle en tohtinut.
Huili-fanina näin ilmoituksen #Kevätsiivous-kampanjasta, ja jos jossain lukee ”osallistu” tai ”kilpailu”, niin minähän olen mukana. Ajattelin, että sopiihan tässä nyt täytellä hakemusta, kun ei se ammattijärjestäjä meille nyt ainakaan tule.

No, tulihan se sitten kuitenkin. Edellisenä yönä en tainnut nukkua kovinkaan hyvin, olin varmasti niin yliväsynyt kaikesta siivoamisesta. Ennen ammattijärjestäjä Sandy Talarmon tapaamista olin iloinnut hänen linja-autopysäkkikyselyistään. Tilaa mikä hyvänsä hieroja, tuote-esittelijä tai avustaja kotiisi, niin omalla henkilöautollaanhan se köristelee paikalle. Vaan ei Sandy! Mukavaa, että joku todella käyttää joukkoliikennettä eikä ainoastaan puhu sen puolesta.

Kun Sandy tuli sisälle, sanoin heti, että minua jännittää. Olin ajatellut, että ryhdymme oitis penkomaan kaappejani ja komeroitani, ja Sandy ottaa valokuvia ja osoittelee sormella sotkujani. Istuimme kuitenkin kaikessa rauhassa olohuoneen sohvalle, ja sain ensimmäiseksi kuulla kehuja mummoni vanhasta ruokapöydästä. Sandy kysyi, miten tahtoisin käyttää yhteisen aikamme ja tarvitsenko erityistä apua jossain. Puhuimme pitkään tavarasta, materian keräämisestä, irti päästämisen pelosta ja luopumisen myötä syntyvästä vapauden ja tilan tunnusta. Sanoisin, että ammattijärjestäjässämme on hienoista terapeutin- tai psykologin vikaa.

Rupattelu oli rentouttavaa, eikä lainkaan ahdistanut siirtyä siitä siivoamaan olohuoneen lipastoa. Kotimme paraatipaikalla on 50 vuotta vanha senkki, joka on täynnä mitäsattuu ja kaikenlaista. Miten helppoa siivoaminen olikaan toisen ihmisen seurassa! Miksi teemme tällaisia askareita aina yksin? Suurin osa lipaston tavarastosta oli todella turhaa paperiroinaa, vanhoja liplappuja ja lehtiä ja ehkä tälle on vielä käyttöä -kamaa. Ainakin parikymmentä naistenlehteä heitin paperinkeräyspussiin – kaikki sellaisia, jotka olin säästänyt, koska niissä taisi ehkä olla jokin juttu, joka piti lukea.

Ensin tunsin huonoa omaatuntoa kasvavasta roskapussista, moskan joukossa kun oli myös käyttökelpoista pienesineistöä. Säästämällä tai siirtämällä olisin kuitenkin joutunut takaisin lähtöpisteeseen, ja varastosta irtain olisi kulkeutunut pikku hiljaa takaisin lipastooni. Sandy sanoi, että puhdistuskuurin alussa ei kannata syyllistyä, vaan aloitus kannattaa tehdä ronskisti. Lopulta säästinkin ainoastaan muutaman paperin ja esineen, loput menivät kierrätykseen ja suurin osa roskiin.

Jätin lipaston ovet auki ja ylpeilin saavutuksellani pari päivää. Minä siivosin tällaisen määrän hyllyjä, miten mahtavaa! Samalla innolla siirryin kotini muihin kaappeihin ja komeroihin. Koskematta jäi ainoastaan kirjahylly, siellä ei ole mitään hävitettävää – vielä. Ehkä jonain päivänä katselen kirjojanikin hieman kriittisemmällä silmällä, mutta siihen asti olen iloinen muun irtaimiston kanssa tekemästäni urotyöstä.

Vuosien aikana säilömästäni järjettömästä kamasta suurin osa paljastui mahdolliseksi askastelumateriaaliksi. Olin täyttänyt erilaisia laatikoita ja pussukoita tilpehöörillä, josta joku innovatiivinen näppäräsormi osaisi ehkä taiteilla ystävänpäiväkortteja tai ikkunankoristeita. Hassuinta tässä on se, että minä en askartele kuin uhattuna tai kiristettynä. Kuuna päivänä en ole vapaaehtoisesti liimannut tahi piirtänyt mitään. Ala-asteellakin opettaja sanoi nätisti, että minun vahvuuteni ovat jossain toisaalla. Sosiaalista mediaa hyödyntäen lahjoitin askartelumateriaalit pois erilaisilla nettikirppiksillä.

Projektin myötä olen luopunut myös arvokkaista tavaroista ja esineistä, joilla on oikeaakin tunnearvoa. Näihin kuuluvat esimerkiksi lapseni ultraäänikuvat. Mustavalkoisia otoksia oli yhteensä parin metrin mitalta. Otin joukosta yhden jalan- ja kädenheilautuksen sekä yhden kokovartalopotretin ja loput laitoin roskiin.

Romahtiko maailma, kun luovuin tärkeästä tavarasta? Putosiko taivas päälleni? Hukkasinko elämäni? Tarvitseeko edes vastata? Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kertoa, että vaikka rojut olisivat piilossa kaapeissa ja komeroissa, niiden kuitenkin tiedetään olevan siellä. Ne painavat mielessä taakkana, ovat elämän keveyden tiellä. Suositan suursiivousta jokaiselle! Harvassa on se materia, jota me todella tarvitsemme onnelliseen elämään. Ja hei, siivotkaa ihmeessä yhdessä parhaan kaverin kanssa tai kutsukaa ammattijärjestäjä seuraksi!

 

Jutun kirjoittaja Anna Stenström oli yksi #Kevätsiivouksen osallistujista.

1 kommentti

  • Vastaa elokuu 8, 2014

    Ryne

    Evneyore would benefit from reading this post

    0

Kommentoi